Kehoni huusi pysähtymistä ja lakkasi toimimasta loppuunpalamisen myötä. Olin vuosia toiminut kapasiteettini yli, puskenut, suorittanut ja pakottanut kehoni toimimaan ja tekemään, ilman taukoja, lepoa tai ilman kunnollista palautumista. Rehellisesti sanottuna, en tiennyt mitä palautuminen on ja miten se tehdään. Olin henkisesti ja fyysisesti piipussa. Suolistoni oli riekaleina, hormoonitoiminta sekaisin, unet kadoksissa, kilpirauhasen vajaatoiminta diagnostisoitu, ahdistus ja masennus oli enemmän tai vähemmän jokapäivinen perustilani. Elin jatkuvassa pelon, ahdistuksen ja masennuksen kierteessä. Vasta sitten, kun en enää päässyt nousemaan sängystä ylös enkä sen takia päässyt suorittamaan elämääni, ymmärsin että nyt on pakko muuttua. Alkaa kunnioittamaan itseäni, kehoani ja tutkimaan sisintäni. Miksi koin niin suurta tarvetta suorittaa, puskea ja jatkuvasti olla liikkeellä?

Ei tietenkään mennyt pitkään kun muutos valtasi minut ja ymmärsin, että olen liittänyt omanarvontuntoni tekemiseen. Olin myös perinyt vanhemmiltani ja yhteiskunnalta kyvyttömyyden tunnistaa ja säädellä omia tunnetiloja, ajatuksia ja hermostoani, joka johti lopulta totaaliseen loppuunpalamiseen. Kehoni oli myös täynnä käsittelemättömiä ja kohtaamaattomia tunteita, joita olin vuosia paennut jatkuvalla tekemisellä ja suorittamisella. Nyt kun kehoni ei enää kantanut minua, oli minun pakko kohdata kaikki se mitä olin yrittänyt pakoon päästä. Siitä alkoi matkani kohti eheytymistä.

Toipumismatkani myötä kokeilin myös paljon erilaisia hoitomenetelmiä. Olin päättänyt toipua, keinoilla millä hyvänsä. Kävin psykoterapiassa monen vuoden ajan puhumassa sisällä olevasta kivustani. Tämä auttoi minua nimeämään tunteita, analysoimaan niitä sekä ymmärtämään paremmin mistä kipuni kumpusi. Psykoterapia ei silti vienyt minua eheyteen, vaikka se antoi minulle tärkeitä oppeja ja työkaluja. Minusta tuntui koko ajan, että jotain jäi puuttumaan. Näin ollen päätin olla avomielinen ja kokeilla mitä erikoisimpia hoitomuotoja.